En osaa edelleenkään surra isääni. Siis oikeasti. En ole yhtään kyyneltä vuodattanut surusta. Epätoivosta ehkä, tämän uuden tilanteen takia, kun olen ollut kuin eksyksissä mitä pitää tehdä. Elämääni tuli nyt muutamia mutkia, muutamia asioita jotka täytyy hoitaa, mutta ei isäni poismeno ole vaikuttanut mitenkään muuten. Sanokaa kylmäksi jos haluatte. Mutta en tuntenut isääni, en oikeasti edes halunnut tuntea sen vähän perusteella mitä minulla oli kokemusta hänen tavoistaan toimia.

Yritän kuitenkin olla muistelematta häntä pahalla. Ja koska minulla ei ole mitään hyviä muistoja, täytyy minun siis yrittää olla muistelematta häntä ollenkaan.

Lapsilleni en ole kertonut. Jotain puhelinkeskusteluja he ovat ehkä osittain kuulleet, mutta eivät ole tarkemmin kyselleet, eli ei ole ilmeisesti mitenkään herättäneet mielenkiintoa. Miten edes kertoisin sen, että heille tuntematon mies (isoisä, vaari, pappa), äidin "oikea" isä, jota äitikään ei oikeastaan tunne, on kuollut. Jotenkin mielestäni turhaa rasittaa lasten hauraita mieliä ihan tuntemattoman ihmisen kuolemalla. Heillä kuitenkin on jo "vakiomäärä" isovanhempia, on mummi, mummu, pappa ja vaari. Mitä siitä että "pappa" ei ole ns. biologinen.

Itse asiassa olen kertonut asiasta erittäin harvalle. Mieheni tietää ja sitten ns. "meikäläiset", eli äitini, siskoni ja heidän isänsä. Käsittelen asiaa mieluummin näin suurelle yleisölle tuntemattomana. En halua että tutut rupeaisivat kohtelemaan minua mitenkään eri tavalla asiasta kuultuaan. Sillä en mielestäni käyttäydy itsekään eri tavalla, ei se näy päällepäin.

Kirjoitan asioita mieluummin kuin puhuisin ne ääneen toiselle ihmiselle. Siksi tämä blogi onkin  ihan nimensä mukaisesti terapiaa. Saan asiat ns. sydämeltäni, kevennettyä mieltäni jonnekin... Vaikken osaakaan surra isääni toi hänen kuolemansa menneisyyden piilotetut asiat esille.