Muistan ajasta ennen kouluikää erittäin vähän. Ihmetyttävän vähänkö? Vai onko ihan tavallista että siltä ajalta ei muista juuri mitään? Olenko vain alitajuisesti sulkenut ne ajat mielestäni?

Muistan pieniä asioita, kuten isäni vanhempien talosta tyypillisen ns. 1½ kerroksisen rintamamiestalon yläkerran, jonka seinillä tai viistossa katossa oli Irwinin julisteita. Muistan yhtenä yönä - muistaakseni siellä - heränneeni siihen että nousen istumaan ja oksennan syliini. (Sen jälkeen en muistaisi oksentaneeni ennekuin ensimmäisessä oikeassa krapulassani 1996 (?) - itseasiassa pelkään oksentamista, en voi juurikaan kuvitella mitään kamalampaa tunnetta kuin oksentaminen.) Muistan isäni isän kanssa soittaneeni puhelimella numeroon 0000, hänen painaessa käsivarrentyngällään sitä nappia, joka katkaisee linjan kun luuri on alhaalla. Muistan hänen sitoneen minun kengännauhani käyttäen apunaan edellä mainitsemaani tynkää osittain ambutoitua kättä.

Mutta vaikka kuinka yritän muistella, en muista mitään, en mitään isästäni. Ainoastaan muutaman valokuvan ansiosta tiedän, miltä hän näytti 70 luvun alkupuolella.

Kaikki mitä tiedän isästäni, on lähinnä äitini kertomaa, eikä hänellä ole hyvää sanottavaa isästäni. Eilen kysyin vartavasten, onko hänellä jotain hyvää muistoa isästäni. Ei kuulemma ole. Äitini on kertonut, että minä itse halusin jäädä äidin luo, enkä palata aikoinani isälleni, vaikka isälläni virallisesti oli minun huoltajuus.

Isäni kanssa yläasteella käymän lyhyen puhelinkeskustelun aikana ja  ainakin siinä viimeisimmässä asianajan kautta lähetetyssä kirjeessä hän väitti äitini peloitelleen minut isänvastaiseksi, äitini "aivopesseen" minut.

Olen aina uskonut äitiäni tässä asiassa, en epäillyt hetkeäkään. Silti oloni on aina välillä ollut perin ristiriitainen, sillä kaikki on kuitenkin "kuulopuhetta", kummankin versiot. Itselläni kun ei oikeasti ole mitään asiaa valottavia muistoja ajalta, jolloin minun huoltajuudesta "kiisteltiin". Olin silloin kuitenkin jo kolmen-kuuden vanha, en mikään ihan vauva enää.