Hautaustoimistosta soitettiin eilen, hautajaiset ovat puolentoista viikon päästä. Halusivat osoitteen mihin lähettää laskut. Kyselin sitäkin oikeusaputoimistosta, ja sanoi että tätini on hyvä kerätä ne laskut itselleen ja lähettää sitten kaikki kerralla pesästä vähennettäviksi.

Muutenkin yritän tässä selvitellä asioita. Äiti pelkää että isäni sisarukset tekevät asiasta hankalan, hämmentävät soppaa parhaansa mukaan ja äiti epäilee että isäni asuntoakin on jo käyty tyhjentämässä ilman minun lupaani, kun minähän en voi tietää mitä kaikkea siellä on ollut...

Kaikki tämä epätietoisuus, keskeneräiset asiat, tuntemattomille ihmisille soittelu yms hermostuttaa ja tekee minusta levottoman. Eilen illalla en jaksanut keskittyä oikein mihinkään. Sain kuitenkin yllättävän hyvin nukahdettua, kun ensin luin, kunnes silmät alkoivat joka lauseen jälkeen painua väkisin kiinni ja lopuksi kuuntelin musiikkia. Näin mitä ihmeellisempiä unia. Kolmen jälkeen heräsin. Unessa ainakin ovikello soi kerran. En tiedä soiko se meillä oikeastikin (kuka hullu soittelisi ovikelloa keskellä yötä), mutta kuitenkin heräsin ja sydän hakkasi herätessä tuhatta ja sataa. En kuitenkaan luokittelisi unta painajaiseksi... Jäin kuuntelemaan kuuluuko mitään ääniä, soiko ovikello uudestaan. Siitä ei ole kauaa, olisiko ollut viimeviikolla tai sitä edellisellä, kun aamuyöstä heräsin myöskin samalla tavalla. Kai se kuitenkin oli vain minun unessani, se ovikello, koska kukaan muu ei näyttänyt siihen heräävän.

Joka tapauksessa herättyäni en saanutkaan unta heti, kesti varmaan tunnin ellei enemmänkin ennekuin sain unenpäästä uudestaan kiinni. Ja aamuyön nukuinkin sitten kevyemmin, heräsin useampaan otteeseen ennekuin oli aika nousta.

Nyt olen taas ihan hermostunut ja levoton. Iltäpäivällä saan taas uutta tietoa. Sitä ennen pitäisi yrittää saada asia edes hetkeksi mielestä. Rauhoittua ja rentoutua vähän. Saada muuta ajateltavaa. Pitäiskö siivota...

Yritän kuitenkin olla muistelematta häntä pahalla. Ja koska minulla ei ole mitään hyviä muistoja, täytyy minun siis yrittää olla muistelematta häntä ollenkaan.

Lapsilleni en ole kertonut. Jotain puhelinkeskusteluja he ovat ehkä osittain kuulleet, mutta eivät ole tarkemmin kyselleet, eli ei ole ilmeisesti mitenkään herättäneet mielenkiintoa. Miten edes kertoisin sen, että heille tuntematon mies (isoisä, vaari, pappa), äidin "oikea" isä, jota äitikään ei oikeastaan tunne, on kuollut. Jotenkin mielestäni turhaa rasittaa lasten hauraita mieliä ihan tuntemattoman ihmisen kuolemalla. Heillä kuitenkin on jo "vakiomäärä" isovanhempia, on mummi, mummu, pappa ja vaari. Mitä siitä että "pappa" ei ole ns. biologinen.

Itse asiassa olen kertonut asiasta erittäin harvalle. Mieheni tietää ja sitten ns. "meikäläiset", eli äitini, siskoni ja heidän isänsä. Käsittelen asiaa mieluummin näin suurelle yleisölle tuntemattomana. En halua että tutut rupeaisivat kohtelemaan minua mitenkään eri tavalla asiasta kuultuaan. Sillä en mielestäni käyttäydy itsekään eri tavalla, ei se näy päällepäin.

Kirjoitan asioita mieluummin kuin puhuisin ne ääneen toiselle ihmiselle. Siksi tämä blogi onkin  ihan nimensä mukaisesti terapiaa. Saan asiat ns. sydämeltäni, kevennettyä mieltäni jonnekin... Vaikken osaakaan surra isääni toi hänen kuolemansa menneisyyden piilotetut asiat esille.

Odotan että herään pian. Vaikea kuvailla tämän hetken olotilaa. Tieto siitä mitä on tapahtunut, epätietoisuus tulevasta. Pelkään, etten tee kaikkea mitä pitäisi.

Huomenna saa hautausluvan. Ja mitä sitten? Pitäisikö minun tehdä jotain asiaan liittyen? Pitääkö huomenna soittaa poliisille ja kysellä?

Vaikka yritän tehdä muita asioita, teenkin muita asioita, yritän ajatella muita asioita, tämä asia ei tunnu hellittävän sekunniksikaan. Se kuiskailee takaraivossa. Jokainen asia joka vähänkään voi vihjata siitä, tekee sen. Tämänpäiväinen O.C. ja kuolemaansa odottava isä joka haluaa tavata tyttärensä joka oli aiemmin karannut maasta. Musiikki jota kuuntelen, jopa Disney'n Tarzanin soundtrack. Joka kerta kun puhelin soi, pelkään että puhelu koskee tätä asiaa, enkä tiedä mitä vastata, jos joku kyselee.

Menen nyt nukkumaan (ja toivon, että aamulla herään huomaten kaiken olleen unta).

Asiaa on vaikea uskoa todeksi. Kaikki hänen yhteydenotot ovat olleet hyökkääviä, etenkin äitiäni kohtaan. Useimmiten hän on ottanut yhteyttä jonkun asianajan tai toisen välikäden kautta. Yläasteella hän kävi juttelemassa rehtorini kanssa, mutta oli kieltänyt rehtoria kertomasta minulle asiasta! Rehtori onneksi tajusi tilanteen täydellisen outouden, ja kertoi joka tapauksessa. Tämän jälkeen minulla oli hetkellisesti ihan suora yhteys isääni puhelimessa, lähinnä huusimme toisillemme. Puhelu päättyi siihen, että hän löi luurin minun korvaani.

Muutama vuosi sitten sain häneltä kirjeen, se alkoi sanoilla "Oletettu tyttäreni". Kirje oli syyttelevä, vaatien minua luopumaan perinnöstä jne... Otin silloin yhteyttä oikeusaputoimistoon, he vastasivat kirjeeseen puolestani. Oikeusaputoimistossa siis selvitin, miten perintöasiat menevät, ja minulle selvisi, että vaikka luopuisin perinnöstä, se siirtyisi automaattisesti lapsilleni, ja heidän puolestaan en voi siitä luopua. Olisin oitis luopunut perinnöstä, jos se olisi lain puitteissa onnistunut ja jos sillä olisin saanut hänet jättämään minut rauhaan. Tuossa kirjeessä, tai sitä seuranneessa hän vielä vartavasten kielsi soittamasta hänelle, että se katsottaisi kotirauhan häiritsemiseksi! Pari vuotta sitten kävin antamassa verikokeen, josta selvitettiin DNA:n perusteella olenko hänen tyttärensä. Mitään vastauksia ei kuulunut. Ilmeisesti se kuitenkin todisti isälleni sen mikä oli jo entuudestaan kiistatonta.

Joskus tuon ensimmäisen kirjeen jälkimainingeissa sain useamman puhelun tuntemattomasta numerosta, kun vastasin, kukaan ei puhunut ja hetken päästä laski vain luurin. Oliko se isäni? Jos oli, miksei hän puhunut?

Näinkö toimii mies, joka haluaa tavata, joka haluaa olla yhteydessään tyttäreensä? Missä ovat ne henkilökohtaiset kirjeet, ilman syyttelyä ja äitini haukkumista, ne kirjeet, joissa hän vain mahdollisimman ystävällisesti ilmaisee haluavansa pitää minuun yhteyttä, pyytää minua soittamaan tai kirjoittamaan hänelle mitä minun elämääni kuuluu, pyytää ehkä tapaamaan?

Kävin puhelun tätini kanssa, ja päästiin siihen lopputulokseen, että hän ja muut sisarukset hoitavat hautauksen siellä päässä, jos tarvitsevat valtakirjoja, annan ne. Sisaruksilla kuitenkin tuntui olevan toivomuksia/vaatimuksia asiasta sen verran, joten näin sen parhaaksi ehdottaa, että he hoitavat asian haluamallaan tavalla siellä päässä.

Asiat rullaavat nyt ainakin jonkin aikaa eteenpäin.

Muistan pieniä asioita, kuten isäni vanhempien talosta tyypillisen ns. 1½ kerroksisen rintamamiestalon yläkerran, jonka seinillä tai viistossa katossa oli Irwinin julisteita. Muistan yhtenä yönä - muistaakseni siellä - heränneeni siihen että nousen istumaan ja oksennan syliini. (Sen jälkeen en muistaisi oksentaneeni ennekuin ensimmäisessä oikeassa krapulassani 1996 (?) - itseasiassa pelkään oksentamista, en voi juurikaan kuvitella mitään kamalampaa tunnetta kuin oksentaminen.) Muistan isäni isän kanssa soittaneeni puhelimella numeroon 0000, hänen painaessa käsivarrentyngällään sitä nappia, joka katkaisee linjan kun luuri on alhaalla. Muistan hänen sitoneen minun kengännauhani käyttäen apunaan edellä mainitsemaani tynkää osittain ambutoitua kättä.

Mutta vaikka kuinka yritän muistella, en muista mitään, en mitään isästäni. Ainoastaan muutaman valokuvan ansiosta tiedän, miltä hän näytti 70 luvun alkupuolella.

Kaikki mitä tiedän isästäni, on lähinnä äitini kertomaa, eikä hänellä ole hyvää sanottavaa isästäni. Eilen kysyin vartavasten, onko hänellä jotain hyvää muistoa isästäni. Ei kuulemma ole. Äitini on kertonut, että minä itse halusin jäädä äidin luo, enkä palata aikoinani isälleni, vaikka isälläni virallisesti oli minun huoltajuus.

Isäni kanssa yläasteella käymän lyhyen puhelinkeskustelun aikana ja  ainakin siinä viimeisimmässä asianajan kautta lähetetyssä kirjeessä hän väitti äitini peloitelleen minut isänvastaiseksi, äitini "aivopesseen" minut.

Olen aina uskonut äitiäni tässä asiassa, en epäillyt hetkeäkään. Silti oloni on aina välillä ollut perin ristiriitainen, sillä kaikki on kuitenkin "kuulopuhetta", kummankin versiot. Itselläni kun ei oikeasti ole mitään asiaa valottavia muistoja ajalta, jolloin minun huoltajuudesta "kiisteltiin". Olin silloin kuitenkin jo kolmen-kuuden vanha, en mikään ihan vauva enää.

Tekosyy antoi kallisarvoista tietoa, selvittelen sitä sosiaalitoimistoasiaa heti alkuviikosta myöskin. Ja perunkirjoitustahan lähden viemään eteenpäin heti maanantaina varaamalla ajan oikeusaputoimistoon. Tätini antoi kyllä ymmärtää että isälläni jotain omaisuutta olisi, mutta olen myös kuullut, että isälläni olisi ulosotossa jotain. Kummastakaan tapauksesta minulla ei ole mitään tietoa arvosta/summista. Hautajaisiin menemisestä en osaa sanoa, saa nyt nähdä. Matkaa on kuitenkin yli 500 km edestakaisin. Ylitän sen sillan kun sinne asti päästään.

Rupesin keräämään kansioon asiaan liittyviä papereita, kirjoitan ylös lähes jokaisen pienenkin asian minkä asian etenemiseksi teen, lähettämäni ja saamani sähköpostit, jokaisen puhelun. Haluan pitää kaikki helposti saatavilla, niin ettei asiaan liittyviä papereita tarvitse sitten etsiä ja penkoa huushollia ylösalaisin.Kaikki kulut mitä tulee koitumaan, niistä säilytän kuitit.Yritin etsiä myös isältäni (osin asianajajan välityksellä/kirjoittamana) tulleita kirjeitä. Löysin vain yhden, aiemmat taisivat tulla ennen muuttoa, joten ne saattavat olla jossain varastossa. Muistaisin kuitenkin ne säästäneeni. Ajattelin, jos niitä tarvitaan jossain vaiheessa, jos asia tulee esille.

Se kirje minkä löysin oli reilun vuoden takaa. Marraskuulta 2004. Asianajajan kirjoittama. Tylyä ja äitiäni syyttelevää tekstiä, mitä en puoltakaan usko. Kyseistä kirjettä en näyttänyt koskaan äidilleni, olisiko nyt aika? Kirje myös antaa ymmärtää, että hän halusi tavata minua aikoinaan, mutta en ole koskaan saanut sitä kuvaa. Koskaan hän ei ottanut suoraan minuun tai äitiini yhteyttä, aina välikäsien kautta.

Entäs hautaus? Miten sen kanssa menetellään? Se ei taida olla oikeusaputoimiston asia auttaa siinä. Mutta minun se ilmeisesti tulee jotenkin järjestää. Vähän sellaisen käsityksen sain tätini kanssa käymästä puhelinkeskustelusta. Ja jos järjestän hautauksen, pitääkö minun itseni mennä. Kuuluiko isäni kirkkoon, vai oliko väestörekisterissä vain. Onko jäljellä olevalla muulla suvulla jotain vaatimuksia/toivomuksia tilaisuutta ajatellen. Pitääkö järjestää muistotilaisuus, onko jotain sukuhautaa. Vai kelpaako tuhkaus ja muistolehto? Yksinkertaista, nopeaa ja "steriiliä". Olen yksi suuri kysymysmerkki.

"Poliisista päivää."
"Päivää."
"Oletko sinä se KJH joka on syntynyt Ruotsissa?"
"Kyllä olen?"
"Oletko sukua sellaiselle henkilölle kuin KJI?"
"Kyllä, hän on isäni."
"Minun asiani on ilmoittaa että hän on menehtynyt. Hänet löydettiin asunnostaan kuolleena."

Puhelu poliisin kanssa oli paljonkin pidempi. Kerroin että en ole tavannut isääni kuin viimeksi pikkutyttönä. Tätini, joka hoitaa asioita siellä päin maata, ei ollut osannut sanoa muuta kuin että viimeisen tiedon mukaan asuin Ruotsissa. Kerroin, että olen asunut Suomessa jo 20 vuotta. Yhteydessä isääni olen ollut muutamaan otteeseen kirjeitse.

Isäni oli ollut muutaman päivän kuolleena kotonaan, ennenkuin hänet oli löydetty. Hän oli ilmeisesti ollut melkoisen huonossa jamassa viimeajat. Runsasta alkoholinkäyttöä nyt ainakin. Se ilmeisesti oli hänet tappanutkin.

Poliisi kertoi, että heidän tehtävänsä on ilmoittaa lähiomaiselle, jota tehtävää hän nyt oli toimittamassa. Olin ainut lähiomainen mitä hänen kohdaltaan löytyi väestörekisteristä. Myöskin poliisin ja oikeuslääkärin tehtävä on selvittää kuolinsyy aina tällaisissa tapauksissa. Mitään rikollista ei kuitenkaan asiassa näyttäisi olevan. Oikeuslääkäri tutkii isäni ensi viikolla ja päivän sen jälkeen saa hautausluvan.

Sain tätini yhteystiedot. Poliisi kertoi myös hänen menevän siivoamaan isäni asuntoa. Sain tietää että kaikki poliisin osalta asiasta tulevat paperit saan postissa muutaman kuukauden sisällä.

Puhelun jälkeen laitoin äidilleni tekstiviestin, onko töissä vai kotona. Oli töissä mutta soitti kuitenkin takaisin. Kerroin hänelle uutisen, kerroin olevani kuin puulla päähän lyöty, sumussa, turta ja tärisin. Kerroin että sain tätini yhteystiedot ja minun pitäisi ottaa häneen yhteyttä. Äiti tarjoutui myös soittamaan hänelle, jos minusta tuntuisi etten pystyisi. Sanoin että pystyisin. Kehoitti keittämään kahvia, ottamaan rauhassa ja ajattelemaan hetken ihan muita asioita. Lupasi soittaa myöhemmin iltapäivällä.

Heti lopetettuani puhelun, soitti tätini. Puhuin puhelimessa kuolleesta lähes tuntemattomasta isästäni tätini kanssa, kenestä minulla ei ole minkäännäköistä muistikuvaa. Puhelu oli sekava, omituinen. Hän halusi hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mitä pikimmin. Sanoi menevänsä siivoamaan asunnon ilmeisesti viikonloppuna. Kysyi mitä minä aion tehdä. En tiennyt, en oikeastaan tiedä sen paremmin vieläkään. Ilmeisesti minun kuitenkin pitää järjestää isäni hautaus. Hoitaa hänen perunkirjoituksensa jotenkin, ajaa asiaa eteenpäin. Mutta kaikki oli minulle aivan uutta, ja kaikki tuli niin äkkiä. Tätini kertoi että hän oli jo odottanut tätä, hänelle isäni kuolema ei ollut ollut yllätys. Kun poliisista soitettiin, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut: "kumpi veli?". Lupasin selvitellä ajatuksiani, miettiä ja selvitellä asiaa, ja soittaa hänelle viikonlopun jälkeen.

Puhelujen jälkeen olin ihan sumussa, tärisin, olin levoton. Meinasin soittaa miehelleni töihin, mutta en soittanut, sillä en oikein tiennyt mitä hänelle sanoa. Enkä usko että hän olisi tiennyt mitä vastata. Kerron hänelle kun hän tulee kotiin.

Join kahvia ja söin suklaata. Yritin tehdä jotain mikä saisi ajatukseni muualle. Välillä kyynelet nousivat silmiini, vaikken oikeastaan osaa surra. Miten voin surra ihmistä, jota en oikeastaan tunne, josta ei ole yhtään mukavaa mielikuvaa. Ihmistä, jonka hänen eläessään halusin jättävän minut rauhaan, eikä ikävillä kirjeillään muistuttavan olemassaolostaan.

Hermojani rauhoittaakseni otin pienen lasillisen Dooleys likööriä. Olen kohtuun kannattaja, en koskaan juo humaltuakseni. Tänään kuitenkin kävi mielessä ensimmäistä kertaa, että nyt voisi kunnon känni auttaa nollaamaan pään. En toki sitä itselleni hommannut, tuskin toteutankaan koko suunnitelmaa edes illalla tai lähitulevaisuudessa. Mutta mielessä se kävi.

Äiti soitti myöhemmin. Kehoitti selvittämään onko minulla oikeutta ilmaiseen tai halpaan oikeusavustajaan. Yksityinen lakimies tulee kalliiksi. Se on minun tehtävälistallani seuraavaksi.

***

Tämä blogin perustaminen oli "pakon sanelema". Tarvitsin paikan jossa purkaa tätä asiaa, asiaan liittyvien muistojen käsittelyyn. Tämä blogi ei toivottavasti ole pitkäikäinen. Toivon viimeisen merkinnän tulevan niihin aikoihin, kun saan poliisin mainitsemat asiakirjat postitse muutaman kuukauden päästä. Siihen mennessä toivon saavani koko isääni liittyvän menneisyyden ja nykyisyyden ulos systeemistäni, voidakseni jatkaa normaalia elämääni, toivottavasti henkisesti paremmissa voimissa.